kuva täältä
Huomenna alkaa seitsemäs työpäivä samaan putkeen ja voin sanoa että ärsyttää aivan suunnattomasti. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta jättää oma elämä odottamaan ja painella töihin joka ikinen päivä, ja mitä varten? Voin maksaa muutaman laskun ja lopuilla roposilla voin ehkä hyvän kuukauden tullen ostaa itselleni jotain kivaa... sitä varten että jaksaisin käydä töissä? Työ, töitä, töissä, työssä, työllä plaa plaa plaa! Välillä tekisi mieli nauraa itselleen, että mikä urpo olen kun teen persesilmä pitkällä töitä uupumukseen asti jonkin yhtiön hyväksi. Yhtiön jonka tuostosta saan ehkä millin biljardis osan. Asiakspalvelu työssä, joka pyörii varmasti lapsityövoiman ja ympäristömyrkkyjen voimalla, EN paranna maailmaa. Pikemminkin suostun osaksi tai oikeastaan ruokin valtavaa oravanpyörää, jonka vauhti vaaan kiihtyy kiihtymistään, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Vai onko?
Entä missä menee raja laiskuuden ja väsymyksen välillä? Entä milloin uupumus vaihtuu masenukseksi? Masennus tuuntuu jotenkin olevan kovin pop nykyään, sillä kyseinen sana vilisee kirjojen ja aikakausilehtien kansissa sekä sitä hoetaa kyllästymiseen saakka ajankohtaisohjelmissa. Johtuuko termin yleinen käyttö masennuksen lisääntymisestä vai uskalletaanko siitä puhua nykyään vapaammin? Toisaalta ajan mukana muuttuneet arvot varmasti helpottavat sairaudesta puhumista, sillä nykyään ihmisen ei välttämättä tarvitse olla pelkkiä raskaantyönraatajia vaan ihmisten henkisiä ominaisuuksia arvostetaan kenties enemmän. Vai onko masennus kenties trendikäs ilmaus väsymykselle ja laiskuudelle? Kammottavaa tautia kun tuntuu nykyään sairastavan jokatoinen.
Itse uskon masennusilmiön johtuvan ihmisten nopeasti muuttuneesta arjesta. Isovanhempieni sukupolvi työskenteli lähinnä maatalouden parissa sekä jossain määrin palveluammateissa ja teollisuuden parissa. Työtä tehtiin omalla tilalla omaksi hyödyksi. Oma päivällinen oli saatava pöytään ja kun perhe oli ruokittu oli aika kyläillä naapureilla, tehdä käsitöitä ja ties mitä ikinä. Ihmiset siis olivat paljolti oman elämänsä herroja. Työtä tehtiin omaksi hyödyksi. Entä nykyään? Herätys kellot pirahtavat ties mihin aikaan vuorotyön ansiosta sekoittaen rytmit ja rutiinit perusteellisesti. Kehätiet tukkeutuvat työmyyrien suunnatessa töidensä pariin. Työ, koti ja vapaa-aika ovat mahdoton yhtälö. Vai ovatko? Tai siis mikä vapaa-aika ja mikä koti? Elämä on yksi pitkä työura tai putki ja minän tilalla on työminä. Harvassa työpaikassa työt nimittäin jäävät työpaikalle. Illat ja vapaat menee siis puhelimessa tai tietokoneen päätteen ääressä kyyristellessä. Sekä sitten kun oikein repäistään ja lähdetään kyläilemään ei osata puhua mistään muusta kuin työstä. Mitä kukakin tekee työkseen? Paljon kukakin tienaa? Ja loputonta työminäni pönkittämistä, näin hyvä minä olen työssäni. Ketä kiinnostaa?
Arki pyörii siis täysin työn ympärillä. Niin töissäkäyvillä kuin työttömilläkin. Kansa on nimittäin jaettu kahtia; työttömät ja 24h/7 työllistetyt. Työntekijöitä viskotaan tonnikaupalla työvoimatoimistoon ja jäljelle jääneet tekevät entiset tai entisestään lisääntyneet työt. Työaika ja työmäärät kasvavat mikä tarkoittaa mahdottoman yhtälön muuttumisen pahdolliseksi työ=vapaa-aika+perhe. Yhtälön laskemiseen ei tarvita kohta edes laskinta kun sinkkujen määrä sen kuin kasvaa ja kasvaa eli todellinen laskutoimitus taitaa olla työ=elämä. Paskat parisuhteesta ja perheestä jos saa CV:hen mojovan merkinnän esimiestehtävistä. Tai no missä näitä harvinaisia parisuhteita sitten solmitaan jos työpaikkaromanssitkin ovat yleisen käsityksen mukaan huono idea? Ööö työmatkoilla? Samalla uutiset pelottelevat työntekijöitä todennäköisistä potkuista ja lannistaa työttömien haaveet työpaikasta. LAMA LAMA LAMA. Eli joko sinulla on vapaa-aikaa ja elät köyhyysrajan alapuolella tai käyt töissä eikä sinulla ole aikaa tehdä mitään. Enten tenten kumman valitset?
Masennus ja buern out eivät ehkä sittenkään ole muoti-ilmiöitä vaan toisen muoti-ilmiön (rajattoman työn) sivu tuote. Ihmistä ei ole tarkoitettu näin suuren paineen alle kuin meidät nyt laitetaan. Tai minne me itse itsemme asetamme. Onko todella paras vaihtoehto olla ennenaikaisesti harmaantuva burn outin partaalla taisteleva kovapalkkainen toimitusjohtaja ilman perhettä ja harrastuksia? Vai olla keskituloinen perheellinen duunari ilman joka vuotisia thaimaan matkoja? Milloin työ korvasi elämän ja elämän kumppanit? Aiheuttaako liiallinen työnmäärä burn outin tai masennuksen vai aiheutuvatko ne tiedosta, että työssä menestyminen vie mahdollisuuden muuhun onneen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti