(T)öitä!

                                                                    kuva täältä


Huomenna alkaa seitsemäs työpäivä samaan putkeen ja voin sanoa että ärsyttää aivan suunnattomasti. Tuntuu jotenkin kohtuuttomalta jättää oma elämä odottamaan ja painella töihin joka ikinen päivä, ja mitä varten? Voin maksaa muutaman laskun ja lopuilla roposilla voin ehkä hyvän kuukauden tullen ostaa itselleni jotain kivaa... sitä varten että jaksaisin käydä töissä? Työ, töitä, töissä, työssä, työllä plaa plaa plaa! Välillä tekisi mieli nauraa itselleen, että mikä urpo olen kun teen persesilmä pitkällä töitä uupumukseen asti jonkin yhtiön hyväksi. Yhtiön jonka tuostosta saan ehkä millin biljardis osan. Asiakspalvelu työssä, joka pyörii varmasti lapsityövoiman ja ympäristömyrkkyjen voimalla,  EN paranna maailmaa. Pikemminkin suostun osaksi tai oikeastaan ruokin valtavaa oravanpyörää, jonka vauhti vaaan kiihtyy kiihtymistään, mutta muuta vaihtoehtoa ei ole. Vai onko?

Entä missä menee raja laiskuuden ja väsymyksen välillä? Entä milloin uupumus vaihtuu masenukseksi? Masennus tuuntuu jotenkin olevan kovin pop nykyään, sillä kyseinen sana vilisee kirjojen ja aikakausilehtien kansissa sekä sitä hoetaa kyllästymiseen saakka ajankohtaisohjelmissa. Johtuuko termin yleinen käyttö masennuksen lisääntymisestä vai uskalletaanko siitä puhua nykyään vapaammin? Toisaalta ajan mukana muuttuneet arvot varmasti helpottavat sairaudesta puhumista, sillä nykyään ihmisen ei välttämättä tarvitse olla pelkkiä raskaantyönraatajia vaan ihmisten henkisiä ominaisuuksia arvostetaan kenties enemmän. Vai onko masennus kenties trendikäs ilmaus väsymykselle ja laiskuudelle? Kammottavaa tautia kun tuntuu nykyään sairastavan jokatoinen.

Itse uskon masennusilmiön johtuvan ihmisten nopeasti muuttuneesta arjesta. Isovanhempieni sukupolvi työskenteli lähinnä maatalouden parissa sekä jossain määrin palveluammateissa ja teollisuuden parissa. Työtä tehtiin omalla tilalla omaksi hyödyksi. Oma päivällinen oli saatava pöytään ja kun perhe oli ruokittu oli aika kyläillä naapureilla, tehdä käsitöitä ja ties mitä ikinä. Ihmiset siis olivat paljolti oman elämänsä herroja. Työtä tehtiin omaksi hyödyksi. Entä nykyään? Herätys kellot pirahtavat ties mihin aikaan vuorotyön ansiosta sekoittaen rytmit ja rutiinit perusteellisesti. Kehätiet tukkeutuvat työmyyrien suunnatessa töidensä pariin. Työ, koti ja vapaa-aika ovat mahdoton yhtälö. Vai ovatko? Tai siis mikä vapaa-aika ja mikä koti? Elämä on yksi pitkä työura tai putki ja minän tilalla on työminä. Harvassa työpaikassa työt nimittäin jäävät työpaikalle. Illat ja vapaat menee siis puhelimessa tai tietokoneen päätteen ääressä kyyristellessä. Sekä sitten kun oikein repäistään ja lähdetään kyläilemään ei osata puhua mistään muusta kuin työstä. Mitä kukakin tekee työkseen? Paljon kukakin tienaa? Ja loputonta työminäni pönkittämistä, näin hyvä minä olen työssäni. Ketä kiinnostaa?

Arki pyörii siis täysin työn ympärillä. Niin töissäkäyvillä kuin työttömilläkin. Kansa on nimittäin jaettu kahtia; työttömät ja 24h/7 työllistetyt. Työntekijöitä viskotaan tonnikaupalla työvoimatoimistoon ja jäljelle jääneet tekevät entiset tai entisestään lisääntyneet työt. Työaika ja työmäärät kasvavat mikä tarkoittaa mahdottoman yhtälön muuttumisen pahdolliseksi työ=vapaa-aika+perhe. Yhtälön laskemiseen ei tarvita kohta edes laskinta kun sinkkujen määrä sen kuin kasvaa ja kasvaa eli todellinen laskutoimitus taitaa olla työ=elämä. Paskat parisuhteesta ja perheestä jos saa CV:hen mojovan merkinnän esimiestehtävistä. Tai no missä näitä harvinaisia parisuhteita sitten solmitaan jos työpaikkaromanssitkin ovat yleisen käsityksen mukaan huono idea? Ööö työmatkoilla? Samalla uutiset pelottelevat työntekijöitä todennäköisistä potkuista ja lannistaa työttömien haaveet työpaikasta. LAMA LAMA LAMA. Eli joko sinulla on vapaa-aikaa ja elät köyhyysrajan alapuolella tai käyt töissä eikä sinulla ole aikaa tehdä mitään. Enten tenten kumman valitset?

Masennus ja buern out eivät ehkä sittenkään ole muoti-ilmiöitä vaan toisen muoti-ilmiön (rajattoman työn) sivu tuote. Ihmistä ei ole tarkoitettu näin suuren paineen alle kuin meidät nyt laitetaan. Tai minne me itse itsemme asetamme. Onko todella paras vaihtoehto olla ennenaikaisesti harmaantuva burn outin partaalla taisteleva kovapalkkainen toimitusjohtaja ilman perhettä ja harrastuksia? Vai olla keskituloinen perheellinen duunari ilman joka vuotisia thaimaan matkoja? Milloin työ korvasi elämän ja elämän kumppanit? Aiheuttaako liiallinen työnmäärä burn outin tai masennuksen vai aiheutuvatko ne tiedosta, että työssä menestyminen vie mahdollisuuden muuhun onneen?

Karmee Gurmee

Tänään on ollut taas vähän kiirettä. Eväät jäi ostamatta ja laittamatta, joten jouduin lounastauolla kirmaisemaan lähimpään kiinteistöön mistä mahan täytettä saisi. Nappasin siis R-Kioskilta uuden kipparijuusto kolmioleivän ja eopätoivoisena kokeilin ensimmäistä kertaa Red bullia. Tästä lounaasta en tullut muuta kuin vihaiseksi ja mikä parasta tämä heräteostos energiajuoma aiheutti lukuisine myrkkyineen minulle päänsäryn. Töistä päästyäni halusin kiiruhtaa suorintatietä kotiin ja kaupassa käynti pääsi unohtumaan. Taas. Jääkaapissa minua odotti  valon lisäksi rasia maustamattomia broilerin fileesuikaleita ja muutama säilyke tölkki... mikä neuvoksi? Mikään ei nimittäin ole niin V mäistä kuin se että on saanut juuri yöhousut ja villasukat jalkaan ja sen jälkeen pitäisi lähteä suorinta tietä kauppaan. Ei siihen en suostunut tänään. Kaivoin siis pakastimesta puolikkaan Findus yrttiset uunijuurekset pussin ja heitin broilerit panulle. Riisiäkin onneksi löytyy kuiva kaapista aina.

Kokin taitojani koeteltiin, mutta onneksi sain luotua  syötävän aterian noin kahdesakymmenessä minuutissa. Lautaselle siis päätyi broileria ja juureksia sweet chili kastikkeessa maustettuna teelusikallisella hunajaa ja lisukkeena riisiä. "Hyvä" ruoka, parempi mieli : )

Löytö!

Yleensä en ole mikään alennusmyyntien suuri fani enkä todellakaan lähde joulun jälkeiseen ryysikseen kahmimaan muodista mennyttä halpaa täytettä vaatekaappiini vaan mielummin ostan harvemmin (joo joo) sellaista mitä todella haluan ja maksan siitä mielelläni täyden hinnan. Ehkä tähän vaikuttaa myös se, että erittäin harvoin lähden vartavasten shoppailemaan vaan yleensä löydän vaatteeni näyteikkunoiden koukuttamana tai töiden lomassa sillä työskentelen rättikaupassa. Tänään kumminkin 50% kyltti huusi nimeäni ja minä vastasin kutsuun. Löysin siis H&M:än lasten osastolta isojen tyttöjen 170 senttisen ulkoilutakin puoleen hintaan. Musta softsell tyylinen takki lupaa veden ja tuulen pitävyyttä, mutta rohkenen epäillä takin loistavia ominaisuuksia huonossa säässä. Toisaalta en aiokkaan takkia juoksulenkille pukea päälleni vaan takin missio on lähinnä toimia treeneihin kulku ja vapaa-ajan rentona takkina ja who cares kestääkö takki kaatosateen, sillä takille jäi hintaa päätähuimaavat 11,30e. Takki olisi kyllä saanut olla koon tai kaksi isompi kun sen alle ei tahdo mahtua muuta kuin pitkähihainen t-paita, mutta ainakin musta pintaa pitkin kulkeva sportikas takki hoikentaa jos ei muuta ja nyt on sitten hyvä syy painella salille. Löysin takin kyllä kreivin aikaan, sillä minulla ei ole muuta ns. ulkoilutakkia kuin everestin ei niin kevyesti topattu kevyt toppatakki joka alkaa olla pikkuhiljaa liian kuuma alkavaan kevääseen.

Laukkukuumetta

                                                  kuvat täältä
Olen jo pitkään haaveillut ensimmäisen "oikean" käsilaukun hankkimisesta. Olen vekslannut Burberryn, Mulberryn, Luis Vuittonin ja Longchampin välillä ja muuttanut mieltäni monesti, koska kyseessä on iso hankinta joka tulee viemään hirmuisen palan kuukausipalkastani, siis jos rahani joskus riittävät laukkukaupan kassalle asti. Pitkään mietin sijoittaisinko rahani Luis Vuittonin ruskeaan ruudulliseenSpeedy 25: seen, mutta siitä on niin paljon liikkeellä jäljennöksiä, jotka roikkuvat joka toisen teinin käsikynkässä eli taidan sijoittaa johonkin hieman spessumpaan. Kuten Luis Vuittonin kiiltäväpintaiseen Almaan? No loppupeleissä LV:n  Alma voisi olla vähän liikaa... pukisinko sen parka-takkini ja H&M:än saappaiden kanssa ehei! Eli täytynee katsella jotain vähemmän näyttävää, joka istuisi paremmin vähän vaatimattomampien vaatteideni kanssa. Pakko myös myöntää etten ole uskaltanut astua helsingin LV:n myymälään vertailemaan hintoja. Olen siis tyytynyt tirkistelemään näyteikkunoita, joissa ei näy hintoja eli toivon yhä parasta ja pelkään pahinta näiden ihanuuksien hinnoista.

              kuvat täältä

Noin viikko sitten törmäsin kumminkin stokkan laukkuosastolla DKNY:n ihanan mustaan laukkuun jonka nimestä en kuitenkaan ole ihan varma olisikohan ollut French Grain tai jotain?? Laukku oli ihanan napakka ja sopivan kokoinen; pieni mutta tavaraa mahtuu kumminkin kiitettävästi. Laukussa oli myös pidempi hihna eli jos haluaa kädet vapaiksi voi kaukun heittää selkään. Miinusta oli vain se, että laukun kahvat olivat sen verran pienet ettei sitä voi heittää olalle vaan sitä pitäisi kiikuttaa kyynärtaipeessa, se voisi pidemmän päälle ottaa aivoon. Mutta muuten laukku oli TÄYDELLINEN ja hintakin jäi alle kolmen sadan, auts :) Joka ei sinäänsä ole paljon, sillä jos nyt laittaisin säästötililleni kahdesta seuraavasta palkasta 150e niin voisin ostaa täräyttää laukun toukokuussa. Summa tuntuu kyllä kohtuuttomalta laittaa yhteen laukkuun ja tiedän, että perheeni ja monet kaverini voisivat katsoa hieman kieroon ja tuhahdella turhamaisuudelleni. Mutta saman rahan moni heistä käyttää bilettämiseen tai auton kuluihin kuukaudessa. Tai samalla rahalla ei kyllä kovin kummoista kasaa saa ns. kertakäyttä vaatteita, paitoja tai laukkuja joiden elämän kaaren voi katsoa olevan huomattavasti lyhyempi. Ja okei laukun hinnan laihjoittamalla hyväntekeväisyyteen saisi luultavasti sata lasta kouluun ja viisi kaivoa afrikkalaisiin kyliin. Mutta minä jätän kalliit laukut ja kengät ostamatta vasta siinä vaiheessa kun miehet jättävät alumiinivanteet ja vakionopeuden säätimet ostamatta. Miksi siis rahan sijoittamionen muotiin on aina pinnallista ja paheksuttavaa vaikka laukuista ei edes lähde hiilidioksidi päästöjä?

I love RayBan

Kaikki alkoi siitä kun vuonna 2006 näin Matti Nykäsen elämästä kertovan Matti elokuvan. Nykästä näyttelevä Jasper Pääkkönen istui elokuvassa punaisessa autossa mustat RayBanin Wayfarerit päässään ja siitä se idea sitten lähti että tuommoiset on saatava!

Ensimmäiset (erittäin huonot) Wayfarer kopiot löysin kirpparilta ja toiset kaveri lahjoitti isänsä nuoruus vuosilta. Silti jatkoin haaveilemista oikeista Raybaneista ja kävinkin sovittelemassa niitä optikolla, mutta alkuperäiset eivät olleet pyöreälle naamalleni tarpeeksi isot ja aurinkolasit näyttivät lähinnä uppoavan silmäkuoppiini... kyllä sapetti! Sitten Twilightin Edward toi Wayfarerit kaikkien must have listalle ja kopioita ilmestyi kaiken kokoisina ja värisinä. Yritin vastustaa kiusausta vajota käyttämään halpis versioita kun niitä alkoi näkyä joka ikisellä teinipissiksellä, mutten voinut mitään kun löysin lärviini melko hyvin istuvat halpis reiskat ginasta ja taas selkärangattomuuteni sai vallan. Silti pinnallinen puoleni jäi kaipaamaan hopeista RayBan tekstiä aurinkolasien sangoissa ja linssin kulmassa, niissä vain on sitä jotain! Tässä aurinkolasi pakkomielteessä pahinta oli vielä se että näin vanhoista valokuvista äidilläni ja isälläni olleen kasikytluvulla kyseiset aidot reiskat nenällään, mutta mikä parasta sain kuulla molempien hävinneen isäni railakkailla ulkomaan matkoilla, perhe on pahin?!

Viimein rukouksiini vastattiin kun siskoni laskeutui viikko sitten Thaimaasta ja toi minulle kuvassa näkyvät faded brown "RayBanit". Vähän tuntuu keljulta keikistellä piraatit päässä vaikka itse laseja tarkastellessani mietin voisivatko ne olla aidot, sillä lasit ovat laadukkaan tuntuiset ja sankojen sisäpuolelta löytyy jokin numerosarja sekä made in China sijaan teksti made in U.S.A? Toiveajattelua... Mutta kun kerta onnistun huijjaamaan itseänikin niin toivottavasti edes muutama ohikulkija menee lankaan :)

Pieniä iloja

                                                                    kuva täältä

Tänään on ollut niin kiva päivä, että piti tulla kertomaan se heti tänne. Vihdoinkin on nimittäin vapaapäivä töistä moneen moneen moneen päivään. Heräsin aamulla kymmenen aikoihin auringon paisteeseen kaikessa rauhassa ja mikä parasta ilman herätyskellon vaativaa pärinää. Heti silmät aukaistuani laitoin kahvin tippumaan ja ainaisten tylsien aamupala ruisleipien sijaan valmisin voileipägrillissä tonnikala tousteja. Aamupalat tarjottimella suuntasin tv:n ääreen peiton sisään katsomaan maanantaina tallentamani sinkkuelämää jaksot, joita en vielä ollut kerennyt katsoa.

Kun sinkut oli katsottu ja aamukahvit juotu pakkasin treenikassini ja suuntasin salille. Salilla kerkesin kerrankin keskittyä myös rasvan polttoon kuntosali ohjelman läpi vetämisen lisäksi; 30 min crosstrainerilla ja toiset 30 min matolla. Salilla oli onneksi lisäkseni vain muutama muu "aamuvirkku" treenaamassa eli sain kerrankin olla kaikessa rauhassa. Treenin jälkeen huomasin pukkarin ja suihkutkin lähes autioiksi ja päätin käydä oikein saunassa rentoutumassa. Saunan jälkeen pesin hiukseni kuntosalin tarjoamilla kinuskin ja karpalon tuoksuisilla shamppoolla ja hoitoaineella, elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa.

Pilvissä pyörivää mielialaani piristi entisestään kuntosalin vaa´alla sattunut välikohtaus. En ole nimittäin moneen kuukauteen uskaltanut nousta puntarille siinä pelossa, että rakkine näyttäisi minulle nousseita lukuja. Ennen suihkuun menoa näin sen niin pelottavan vaa´an ja päätin astua sille kun huomasin lähietäisyydellä seisoskelevan ainoastaa iäkkäämmän rouvan kenen en uskonut olevan kovin kiinnostunut painostani. Onnekseni huomasin painoni olevan edelleen niissä lukemissa missä se sinnikkäästi oli edelliselläkin punnituksella. Harmittomaksi luulemani rouvashenkilö kysyi kumminkin muitta mutkitta: "no paljonkos sinä painat". Ensimmäiseksi teki mieli tokaista, että se ei kuulu muille mutten halunnut vajota häpeämään painoani kyllähän sen voi päältäkin päin päätellä ja sitä paitsi tuskin kukaan veikkaisi painokseni alle kuuttakymmentä kiloa vaikka kuinka haluaisin. Kerroin rouvalle siis painoni tarkalleen ja hän kertoi omansa ja tuumasi vielä ettei olisi ikinä uskonut suht hoikan olemukseni perusteella että painan näin paljon. Kerroin hänelle myös aikaisemmin olleeni merkittävästi ylipainoinen ja häntä kiinnosti miten olin onnistunut pudottamaan painoa ja minähän kerroin.                                          

Oli melko kummalllista puhua suoraan omasta painostaan ja paino-ongelmistaan ventovieraan kanssa. Aloinkin miettiä, että miten omasta painosta on tullut erityisesti meille naisille tabu? Miksi oman vaatekoon ja painon kertominen on niin vaikeaa tai miksi muut eivät saisi tietää sitä? Loppupeleissähän se tieto ei tee meistä lihavia, laihoja tai normaalipainoisia tuollahan me kävelemme kaduilla juuri sellaisina kuin olemme kaikkien nähtävillä. Tuskin se että valehtelisin ystävilleni painoni saisi heitä uskomaan että käyttäisin xs:än housuja... no way parempi vain olla ylpeästi kokoa M/ L ja painaa 75,1 kiloa.

Kärpäsestä Härkänen?

kuva täältä

Olin jo pitkään tiennyt meneväni duuniporukkani kanssa juhlistamaan työkaverini uutta kotia ja bailaamaan muutenvaan, kuitenkin kyseisen päivän aamuna havahduin ettei minulla taaskaan ole mitään päälle pantavaa. Heti silmät aukaistuani ryntäsin kaupoille puistelemaan epätoivoisena rättejä niukka budjetti mielessäni - jotain olisi löydettävä NYT ja puoli ilmaiseksi. Mietin kuumeisesti repäisisinkö kerrankin kunnolla ja ostaisin pikkuruisen bilemekon ja huikean korkeat kengät, mutta pakko se oli myötää ettei kyseinen asu välttämättä imartelisi minua ja olisin vain vaivaantunut koko illan kiemurrellessani häpeästä. Lopulta päädyinkin korkeavyötäröisiin mustiin farkkuihin ja väljään valkoiseen paitaan. Melko tylsän paidan kaveriksi valitsin kumminkin näyttävän kaulakorun ja paksut rannerenkaat. Loppupeleissä olin tyytyväinen asuuni ja tunsin oloni melko hehkeäksi ja olin valmis tanssimaan jalkani kipeiksi.

Alkuilta meni mukavasti boolin ja juoruilun merkeissä. Hyvillä mielin ja hyvillä pohjilla lähdettiin iltaa jatkamaan keskustaan Tigeriin, mutta jo baarijonossa paloin halusta vajota maan alle huomatessani olevani täysin alipukeutunut korsettien, kynähameiden ja korkkareiden viidakossa. Kirosin mielessäni itseäni kun olin jättänyt korkokengät kauppaan ja valinnut jalkaani luotettavat balleriinat. Toisaalta yritin kohottaa itseluottamustani miettimällä, että (ehkä) ainakin erottuisin  joukosta ja saattaisin jopa vaikuttaaa fiksulta ja rennolta alakanttiin valitussa asussani.

Baari-ilta koitui muutenkin melkoiseksi pettymykseksi olin nimittäin ajatellut, että ehkä kerta kun lähtisin oikein keskustaan juhlimaan lähiö baarien sijaan saattaisin tavata tasokkaampia ja varteenotettavia miehiä, paskat! En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni niin rumaksi kuin tämän illan jälkeen. Kaikki miehet tuntuivat olevan niin täynnä itseään ja vilkuilivat vain napaan asti ulottuvia kaula-aukkoja ja hiusrajaa hipovia ripsiä. Tämän diskon välkkyvissä valoissa maailma tuntui karulta paikalta ja halusin käpertyä kotiin piiloon peiton alle. Lähdinkin jo hyvissäajoin kotia kohti kaverini kanssa joka oli paikasta samoilla linjoilla kuin minä. Matkalla päätimme kuitenkin poiketa pikaruokalan kautta nappaamassa iltapalaksi ranskalaiset. Juuri kun illan aikana minut vallannut ahdistus oli haihtumassa sain kuulla lopullisen arvion itsestäni kun ohikulkiessani jätkälauma kommentoi minua pilkallisesti kovaan ääneen lässähtäneeksi ja tuulettivat perässäni kävelevän kaverini kauneutta. Oli kuin minua olisi lyöty päin naamaa!

Kaikki kouluvuoteni minua on kiusattu ja haukuttu rumaksi ja lihavaksi mikä sai itsetuntoni vajoamaan olemattomiin. Olen taistellut itsetuntoni kohottamiseksi niin paljon etten usko monenkaan ymmärtävän. Olen haastanut itseäni kehittymään ja muuttumaan jatkuvasti kuten aloittanut uusia harrastuksia ja monia urheilulajeja ja yrittänyt sitä kautta saada itseluottamusta ja muiden hyväsyntää. Laihdutin myös hullunlailla parikymmentä kiloa ja painon tarkkailuni on välillä hallinnut elämääni täysin ja toivoin sen saavan minut turvaan negatiiviselta huomiolta ja pilkalta. Ainakaan viimeiseen kolmeen vuoteen minua ei ole nimitelty sanalla läski eikä minulle olla naurettu päin naamaa. Pitkään jatkuneesta kiusaamisesta minäkuvani on kuitenkin muotoutunut irvikuvaksi ja näen itseni peilistä aina lihavana ja inhoan joutua kuvattavaksi koska pelkäään kuvien päätyvän sosiaalisiin medioihin muiden naurun kohteeksi, usein kumminkin kun näen itsestäni kuvan yllätyn että minähän näytän ihan ihmiseltä. Muut olivat viimein jättäneet minut rauhaan, itsestäni en olisi kumminkaan niin varma.

Vaikka heti nimittelyn kuultuani päätin jättää sen aivan omaan arvoonsa, meinasin silti jättää ranskalaiset syömättä ja mennä vessaan itkemään, olenko lihonut ja alkaisiko sama taas? Eikö kukaan mies ikinä huolisi minua? Jäisinkö ihan yksin vain siksi etten näytä samalta kuin muotilehtien kansitytöt? Mikä oikeus muilla on arvostella minua? Enkö ole muuta kuin miltä näytän, eikö sillä ole väliä mitä korvieni välissä liikkuu? Vaikka yhä yritän olla välittämättä vanhat ajat mieleen tuoneesta kommentista minun on pakko myöntää, että sen kuuleminen tuntui todella pahalta.

Nyt olen lopullisest luopunut ajatuksesta, että yöelämästä löytäisi rakkautta. Nyt aionkin keskittyä niihin asioihin jotka tekevät  minut onnelliseksi kuten kickboxingiin, salilla käymiseen, ulkoiluun ja ystävieni näkemiseen ja toivon näiden asioioden kautta tapaavani saman henkisiä ja fiksuja miehiä. Jätän siis yöelämän niille kenen kantti kestää sen paremmin. Ja toivon salaa, että sille nimittelijälle joka sai minäkuvani murenemaan jälleen, jää luukäteen keskittyessä ihmisten ulkonäköön ja jättäessä seikat joilla on oikeasti arvoa vain toissijaisiksi.

Motivaatiota metsästämässä

                                                                       kuva täältä

Olen jo monen päivän ajan kantanut treenikassia mukana töissä siinä uskossa, että kirmaisen töistä suoraan kuntosalille. Yhtenä päivänä koin itseni liian "väsyneeksi" mennäkseni salille - aiheuttaisin siellä vielä väsyneenä vaaratilanteen, uskottelin itselleni. Seuraavana päivänä vatsaani turvotti, joten en voinut millään tehdä muuta kuin kiirehtiä kotiin syömään pyttipannua, se jos mikä auttaa turvotukseen! En edes halua tietää minkä tekosyyn keksin hätäpäissäni huomenna... mikreeni olisi aika hyvä tai vetoaminen Jumalan sanaan sunnuntain pyhittämisestä vapaapäiväksi. Who knows?

Tässä toivottomassa motivaation puutteessa tein siis sen minkä varmasti moni nainen kokee välttämättömän tarpeelliseksi, eli sijoitin viisaasti uusiin fantsuihin treenivaatteisiin. Tälläisenä mielikuvitus huippu-urheilijana totesin, että ehkä voin elää ilman Niken, Adidaksen tai Peak performancen dry fit treenivaatteita ja tyydyin henkka maukan sportin antimiin. Ostoskassiin päätyi ällistyttvän mukavat capri mittaiset mustat trikoot, mustat urheiluritsikat sekä puuvillainen painijaselkäinen neonkelta-valko-harmaa raidallinen toppi, kohtuullisella yhteishinnalla 42,85€. Mission completed nyt en malta odottaa että pääsen huomenna tarttumaan härkää sarvista antaakseni kyytiä tälle pöhöttyneelle ulkoasulle tyylillä.

Tyyli kateissa

                                                                         kuva täältä: 

Olen alkanut miettiä, että tiedänkö itseasiassa muodista hölkkäsenpöläystä. Kun minulta kysytään mikä on tämän kevään trendiväri en ole varma mitä vastaisin, vaikka vuosi sitten olisin vastannut ylimielisesti puuterin eri sävyt. Ensimmäistä kertaa jätän Ellen, trendin ja voguen lehtihyllyyn, koska en halua tuhlata rahojani niihin, siis TUHLATA. Enkä ole uskoa itsekkään, että vielä vuosi sitten haaveilin vaatetuksen opinnoista ja urasta huippumuodin parissa. Olenko kasvanut aikuiseksi ja polttava kiinnostukseni muotiin on ollut vain nuoruuden haihattelua vai onko säännöllinen päivätyö, uusi liikunta harrastus, laskut ja vähäinen vapaa-aika vain vieneet minusta mehut väliaikaisesti. Mielenkiintoisten ja super trendikkäiden asujen sijaan suosin nykyään käytännöllisiä ja mukavia arkivaatteita kuten reisitaskuhousuja, pillifarkkuja vaikka lahkeiden tulisi olla jo leveät, huppareita, trikoopaitoja ja suorastaan rakastan vihreää parka tyylistä talvitakkiani. Voinko siis enää puhua  seuraavani muotia todellisten fashionistojen kuullen saamatta osakseni huvittuneita katseita?

Ensimmäistä kertaa, sen jälkeen kun sain vaikuttaa oman vaatekaappini sisältöön, en olekkaan varma tyylistäni. Olen nimittäin aina ollut rock henkinen ja pitänyt mahdollisimman yksinkertaisista vaatteista ja asusteista. Rakastin mustaa ja valkoista ja niitit ja metalliset yksityiskohdat saivat toimittaa korujen virkaa. Laukutkin ostin miestenosastolta, koska niiden täytyi olla isoja eikä niissä saanut olla mitään ylimääräisiä timantteja tai killuttimia. En ole koskaan kumminkaan halunnut näyttää hevarilta tai gootilta, olen vain vastustanut kaikkea super naisellista ja tyttömäistä. Nyt taas neon keltainen vetää minua puoleensa kuin jääkaappi mangneettia. Himoitsen ennen tyylittömyyden perikuvana pitämäni Ed hardyn t-paitoja ja korkokenkiä sekä himoitsen aijemmin halveksimani Guessin pinkki oranssia melko pientä laukkua, jossa on kultaiset yksityiskohdat, mitä ihmettä?

Toisaalta tuntuu mukavalta rikkoa omia rajojaa edes haaveiden tasolla, mutta silti pelkään päästää vanhoista kaavoista irti. Pelkään muun muassa tuttujen reaktioita, vaikka mitä se muille kuuluu vaikka eläisin teininä väliin jääneen pinkki prinsessa vaiheen nyt kun se tuntuisi hyvältä. Tuskin minusta seuraavaa Tuksua tulee, mutta mietin vaan onko muutos pysyvä vai hetkellinen hairahdus? Vai olisiko kyseessä vain muodin siirtyminen 2000-luvun seuraavalle kymmenelle?

Olen jo jonkin aikaa käynyt sisäistä kamppailua ( niin tutuksi tulleet) Converset vai sneakerssit? Biker nahkatakki vai ah niin naisellinen trenssi vai jopa niken räikeä ja kiiltäväpintainen tuulitakki? Ja mikä pahinta harkitsin jo mustien korkeavartisten saappaiden vaihtamista Uggeihin. Olen jo monesti miettinyt että miksi en voisi hankkia näitä kaikkia ja pukeutua vaikka joka päivä eri tyylin mukaisesti, mutta silti mielestäni jokaisella tulisi olla jokin tunnistettavissa oleva henkilökohtainen tyyli jota voi muunnella muodin ja viimeisimpien trendien mukaan, mutta perus elementtien tulisi olla tunnistettavissa. Taidan silti hankkia kaikki edellä mainitsemani ihanuudet ja yritän olla varovainen etten aiheuta sillisalaattia. Katsotaan kuinka käy kun lähden ostamaan kevät takkia, tarttuuko mukaan beessi trenssi eli uudet tuulet vai ostanko päivitetymmän nahka rotsin ja jatkan samaan malliin.

P.s tai ehkä ostan molemmat ja alan elää paivä kerrallaan tai muutun onnelliseksi sillisalaatiksi...Pourquoi pas-miksipäs ei?

Kevät tuli taas puskan takaa

Joka kesä manaan, että ensikesänä en piileskele rantapyyhkeeseen kääriytyneenä kaislikoissa tai niityillä minne ei ihmis-silmä kanna. Joka pirun ikinen joulu mietin, että syön tästä nämä tortut pois ja sitten oikeasti aloitan treenin bikiini kesää varten, mikä pahinta uskon aina omia valheitani - minun täytyy olla erittäin kova valehtelija, oikein hirvittää. Tammikuu menee jotenkin "huomaamatta" ohi joulun alennus-suklaita ostoskoriin hamstraten ja olisihan se sääli heittää kovallatyöllä leivotut piparit roskalaatikon kitaan. Helmikuussa dietin aloitus paineet alkavat painaa päälle, mutta painan ne villasella onhan kauppojen hyllyille ilmestyneet runebergin tortut, joita seuraa maaliskuussa laskiaispullat... toivotonta.

Maaliskuussa maaginen paniikkiraja tulee vastaan, bikinit ilmestyvät kauppoihin, onko jo liian myöhäistä? Mietin epätoivoisesti pienessä mielessäni mikä olisi helpoin tapa päästä päät kääntävään bikinikuntoon? Samalla mieltä painaa tuskallinen ahdistus ja pettymys omaan selkärangattomuuteen. Kuntosali? sauvakävely? syömättömyys? vai sydän kohtausriskin uhalla juoksu? Jotain olisi pakko tehdä vaikka mikään ei kiinnostaisi. Ei enää edes minulle niin rakas kickboxing, minkä treenejä olen tähän maagiseen rajaan asti odottanut ja pitänyt viikon kohokohtina, ja jonka avulla olen onnistunut pudottamaan ainakin kymmenen kiloa painostani, mutta sekään ei tunnu enää miltään. Olen kesän itseltäni pilaava läski piste!

Onko asia kumminkaan näin, pilaantuuko kesä tosiaan viidestä kilosta? Järkeä käyttäen vastaus on ei, mutta alitajuisesti tekee mieli vastata TOTTAKAI. Lehdet, televisio, mainokset, netti ja kaikki mahdolliset mediat huutavat "sinä läski siellä tee jotain, kesä ei ole suinkaan linnunlaulua ja mansikoita vaan bikinit päällä kesäkollien metsästystä ja SINÄ läski siellä jäät kaikesta paitsi". Tuntuukin että tämä kesäkondis kohina vie keväästä ja kesästä kaiken ilon. Sitä melkein tekee mieli käskeä talitinttejä vaikenemaan eikä ojan penkkoja pian uskalla vilkaistakkaan siinä pelossa että sieltä pilkistää leskenlehti, se kirottu kevään merkki joka huutaa, että peli on menetetty.

Nyt aijon kuitenkin tehdä poikkeuksen tähän liian monta vuotta jatkuneeseen kaavaan. Aijon haistattaa pitkät tälle pinnalliselle ja itsekeskeiselle henkiselle rypemiselle. Elämässä on muitakin asioita kuin liikakilot ja tuntuukin törkeältä pitää rantakuntoa tärkeämpänä kuin lähestyvää yhteishakua eli tulevaisuutta. Haluan kerrankin nauttia kesästä täysillä omana itsenäni, miksi minun täytyisi kesäksi muuttua jumalaiseksi bilettäjäksi? Aijon jopa luopua naurettavasta pelostani, että kesäromanssi jää vatsamakkarasta tai alleista kiinni, näillä perusteilla tuskin menetän mitään varsinkaan elämäni suurta rakkautta. Aijon myös ostaa ihanat kukalliset ja mustat bandeau bikinit ja viedä ison ja upean takamukseni hietsuun, joka on merkinnyt minulle aina kariutuneiden kesäunelmien satamaa. Suunnitelmissa on myös kulutettuja farkkushortseja, toppeja ja muita ihania kesähepeneitä joille olen aijemmin vain tyytynyt irvistämään ja sonnustautunut pitkiin housuihin ja telttamaisiin paitoihin. Tänä kesänä en aijo kärsiä helteistä farkut jalassa vaan aijon nauttia niistä kesäkunnossa tai ilman. Suuria sanoja ja lupauksia varsinkin minulta (kammottavasta itseinhosta kärsivältä perfektionistilta) mutta aijon ainakin koittaa. Olen kumminkin painoindeksini mukaan normaalipainoinen ja lempivaatteet päällä melko tyytyväinen ulkoiseen olemukseeni ja ensimmäistä kertaa elämässäni minua on jopa sanottu hoikaksi. Eli tämä hössötykseni saattaa olla turhaa, mutta minkäs teet... old habits die hard.