Alkuilta meni mukavasti boolin ja juoruilun merkeissä. Hyvillä mielin ja hyvillä pohjilla lähdettiin iltaa jatkamaan keskustaan Tigeriin, mutta jo baarijonossa paloin halusta vajota maan alle huomatessani olevani täysin alipukeutunut korsettien, kynähameiden ja korkkareiden viidakossa. Kirosin mielessäni itseäni kun olin jättänyt korkokengät kauppaan ja valinnut jalkaani luotettavat balleriinat. Toisaalta yritin kohottaa itseluottamustani miettimällä, että (ehkä) ainakin erottuisin joukosta ja saattaisin jopa vaikuttaaa fiksulta ja rennolta alakanttiin valitussa asussani.
Baari-ilta koitui muutenkin melkoiseksi pettymykseksi olin nimittäin ajatellut, että ehkä kerta kun lähtisin oikein keskustaan juhlimaan lähiö baarien sijaan saattaisin tavata tasokkaampia ja varteenotettavia miehiä, paskat! En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni niin rumaksi kuin tämän illan jälkeen. Kaikki miehet tuntuivat olevan niin täynnä itseään ja vilkuilivat vain napaan asti ulottuvia kaula-aukkoja ja hiusrajaa hipovia ripsiä. Tämän diskon välkkyvissä valoissa maailma tuntui karulta paikalta ja halusin käpertyä kotiin piiloon peiton alle. Lähdinkin jo hyvissäajoin kotia kohti kaverini kanssa joka oli paikasta samoilla linjoilla kuin minä. Matkalla päätimme kuitenkin poiketa pikaruokalan kautta nappaamassa iltapalaksi ranskalaiset. Juuri kun illan aikana minut vallannut ahdistus oli haihtumassa sain kuulla lopullisen arvion itsestäni kun ohikulkiessani jätkälauma kommentoi minua pilkallisesti kovaan ääneen lässähtäneeksi ja tuulettivat perässäni kävelevän kaverini kauneutta. Oli kuin minua olisi lyöty päin naamaa!
Kaikki kouluvuoteni minua on kiusattu ja haukuttu rumaksi ja lihavaksi mikä sai itsetuntoni vajoamaan olemattomiin. Olen taistellut itsetuntoni kohottamiseksi niin paljon etten usko monenkaan ymmärtävän. Olen haastanut itseäni kehittymään ja muuttumaan jatkuvasti kuten aloittanut uusia harrastuksia ja monia urheilulajeja ja yrittänyt sitä kautta saada itseluottamusta ja muiden hyväsyntää. Laihdutin myös hullunlailla parikymmentä kiloa ja painon tarkkailuni on välillä hallinnut elämääni täysin ja toivoin sen saavan minut turvaan negatiiviselta huomiolta ja pilkalta. Ainakaan viimeiseen kolmeen vuoteen minua ei ole nimitelty sanalla läski eikä minulle olla naurettu päin naamaa. Pitkään jatkuneesta kiusaamisesta minäkuvani on kuitenkin muotoutunut irvikuvaksi ja näen itseni peilistä aina lihavana ja inhoan joutua kuvattavaksi koska pelkäään kuvien päätyvän sosiaalisiin medioihin muiden naurun kohteeksi, usein kumminkin kun näen itsestäni kuvan yllätyn että minähän näytän ihan ihmiseltä. Muut olivat viimein jättäneet minut rauhaan, itsestäni en olisi kumminkaan niin varma.
Vaikka heti nimittelyn kuultuani päätin jättää sen aivan omaan arvoonsa, meinasin silti jättää ranskalaiset syömättä ja mennä vessaan itkemään, olenko lihonut ja alkaisiko sama taas? Eikö kukaan mies ikinä huolisi minua? Jäisinkö ihan yksin vain siksi etten näytä samalta kuin muotilehtien kansitytöt? Mikä oikeus muilla on arvostella minua? Enkö ole muuta kuin miltä näytän, eikö sillä ole väliä mitä korvieni välissä liikkuu? Vaikka yhä yritän olla välittämättä vanhat ajat mieleen tuoneesta kommentista minun on pakko myöntää, että sen kuuleminen tuntui todella pahalta.
Nyt olen lopullisest luopunut ajatuksesta, että yöelämästä löytäisi rakkautta. Nyt aionkin keskittyä niihin asioihin jotka tekevät minut onnelliseksi kuten kickboxingiin, salilla käymiseen, ulkoiluun ja ystävieni näkemiseen ja toivon näiden asioioden kautta tapaavani saman henkisiä ja fiksuja miehiä. Jätän siis yöelämän niille kenen kantti kestää sen paremmin. Ja toivon salaa, että sille nimittelijälle joka sai minäkuvani murenemaan jälleen, jää luukäteen keskittyessä ihmisten ulkonäköön ja jättäessä seikat joilla on oikeasti arvoa vain toissijaisiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti